Poistin tänään muutamia ihmisiä fecesbookistani. Ei tuntunut miltään. Olen viimein tarpeeksi aikuinen ymmärtämään, että kovin harvat ns. elämäntilanneystävät ovat viime kädessä tosiystäviä. Toisaalta eihän heidän tarvitsekaan olla. Ei silti, että osaisin jotenkin aukottomasti määritellä, mitä on ystävyys tai mitä on olla ystävä. 

Sattunutta vuoden aikana: bänät, muutto, hullu kämppis, muutto, asunnon osto, hitaista hitain remontti, uusi työpaikka, organisatorisen performanssin jokapäiväinen todistaminen, loman odottelu, loman odottelu, loman odottelu. Ahdistus tuntuu muuttavan muotoaan ja kohdettaan, muttei lähde. Mihin tässä nyt sitten ryhtyisi. 

Taas kävi kuin pelkäsin: olin jo mennyt nukkumaan, tehnyt iltarituaalini eli lukenut kirjaa, ajatellut hyviä tai ainakin kohtalaisia ajatuksia, ollut nukahtamaisillani. Ja sitten: töminää, halvan mikrouunin korinaa, ovien avaamista ja sulkemista. Säpsähdän hereille puoliunesta, sydän hakkaa vimmatusti, vaikka tiedän että kuulemani on ihan tavallisia asumisen ääniä. Uni on tiessään, harmittaa herääminen, epämiellyttävät tai kehnot ajatukset alkavat kiertää kehää päässäni. En pääse irti niistä ja ahdistun ensin vähän sitten toden teolla. Hengitys pakenee, kurkkua kuristaa, tiedän ettei mikään uhka kohdistu juuri nyt minuun ja että mitään outoa ei ole käynnissä, ja silti tuntuu aivan käsittämättömän pahalta. 

Nyt kun pitkästä aikaa oli käsillä ohjelmoimaton lauantai, päätin kokeilla yleensä kesäisin aikakauslehtiä täyttävää "älä ajattele mitään" -harjoitusta. Ideana on ensin tyhjentää mieli kaikenlaisista harhailevista ajatuksista ja sen jälkeen voimaantua ja kokea suurta rentoutta ja itsevarmuutta.

Harhailevia ajatuksiahan riittää: ... pitäisi ostaa vessapaperia... mikä olikaan Ozzy Osbournen vaimon nimi... maistuuko Pommacissa tosiaan se tammitynnyri... askartelisinko joulukortteja ensimmäistä kertaa elämässäni... miksi yläkerran naapuri usein innostuu siirtelemään huonekaluja klo 23... Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun olin antanut näiden ajatusten soljua tietoiseen mieleen ja siitä pois. Sen jälkeen: ei yhtään mitään. En ajatellut mitään, vaikka olin tajuissani. Tunsin ehkä lievää puutumista kädessäni makoillessani kyljelläni, mutta en oikeastaan ajatellut sitäkään. Tuntui oudolta. Välillä torkahdin ja kun taas olin hereillä, en ajatellut mitään. Odotin jotain suurta oivallusta johonkin viime aikoina mieltä kuohuttaneeseen asiaan, mutten oikeastaan jaksanut pitää niistäkään ajatuksista kiinni. Koetin myös vanhaa syyllistämiskeinoa: minulla on vapaata aikaa ja tarpeeksi suuria ja pieniä asioita tehtävänäni, ja silti vaan makoilin, vaikka olisin voinut käyttää ajan hyödykseni. Tämäkään ei onnistunut. Olin, tuijotin välillä kattoa, mutta enimmäkseen en ajatellut mitään.

Ilmeisesti harjoitus siis onnistui. Tosin ei siitä ollut mitään iloakaan. Mutta ehkä tätä pitää harjoitella lisää.

Omituinen olo on kääntynyt viikonlopun aikana tavalliseksi flunssaksi. Outoa on se, että jos yleensä tomumajani käydessä vajaateholla ruoka ei maistu juuri lainkaan, tänään olen syönyt sekä kunnon aamupalan, lounaan että päivällisen. Siis ihan ravitsemusopillisesti korrekteja aterioita, joihin harvoin yllän edes normaalisti. Ehkä haen turvaa ruoasta, ja itsetehty kotiruoka on aina ollut lohturuokaa, varsinkin silloin, kun sitä harvoin saa.