Eilinen kävely imi mehut ja tämän päivän ulkoilu rajoittui pikku visiittiin Central Parkissa ja kaupassa. Katselin myös Central Park Westin taloja, joista sain vuokratarjouksia tammikuussa; eivät olleet kovin kummoisia, vaikka vuokrapyynnöt olivat tuntuvasti kalliimpia.

On edelleen hiukan sivullinen olo, en toisaalta jaksa kauheasti kiinnostua minglaamisesta, kun kaikki arkitouhukin kulkee edelleen isojen aivojen kautta. Tarkkailijan roolissa on turvallista olla ja ainakin vielä arkipäiväkin antaa ajattelemisen aihetta. Esim. kaupassa myydään tuoreita chileläisiä mustikoita, kovaan hintaan tietenkin, mutta silti. Toisaalta en ole täysin tunnoton ihminen, jos jaksan ajatella, minkälainen taakka ekosysteemille Chilestä lennätetyt tuoreet mustikat ovat. Kuka tarvitsee tuoreita mustikoita keskellä talvea?

Palaan Superbowlin vahtaamisen pariin. Pelistä ymmärrän jotain, kiitos palloilulajikokemuksen ja jenkkifutista pelanneiden tuttujen. Tarkemmin katson puoliaikaa, onhan Detroitiin saatu sentään Rollarit lavalle, vielä ilman rollaattoria. Tosin Mick Jagger rokkaa varmaan satavuotiaaksi, pitää olla maratoonarin kunto, että jaksaa moista elämää. Amerikan kalleimmat mainosminuutit herättävät myös ajatuksia, tosin enin osa mainoksista on pääsponsorituotteen DietPepsin tiedotteita eikä kovin kummoisia. Jotenkin luulin, että jos mainosaika maksaa, niin framille pääsisivät kaikkein nokkelimmat mainokset. Jään kanavalle.