No niin, olisihan se pitänyt arvata. Kuukauden hallussani ollut uusi ja ihmeellinen tietokoneeni, jonka ostamista punnitsin pitkään ja hartaasti, on sanonut sopimuksen irti ja kieltäytyy latautumasta saati käyttämästä verkkovirtaa. Edes uusi jenkkimallinen laturi ei ole saanut värkin oransseja silmiä syttymään elonmerkiksi. Harmittaa, koska ehdin jo tottua siihen, että saan ajatukseni näppiksen kautta dokumentoitua koska tahansa, puhumattakaan siitä, ettei tarvitse alistua käyttämään aukioloajoin rajoitettuja atk-kommunalkoja rasvaisine näppäimistöineen. Myös pysyvä puheyhteys Suomeen on hävinnyt, musiikkia en myöskään kuuntele millään muulla laitteella. Olen henkisesti varautunut siihen, ettei asia ratkea edukseni kuin vasta palattuani, onneksi laitteessa on kahden vuoden takuu. Gradun kirjoittaminen siirtyy kynä ja paperi -asteelle ja tietäähän sen, miten tuotteliaana silloin esiinnyn. Harmin paikka siis, monessakin mielessä.

Koska hain eilen muka-pelastavan laturin Lexington Avenuelta, ajattelin taas katsastaa siellä osan kaupungin ylitsevuotavasta ostostarjonnasta. Palvelualttius on täällä toki huippuunsa viritettyä, mutten voi olla tuntematta oloani epämukavaksi, kun myyjä toisensa jälkeen kumartuu lähelleni ja huutaa kovalla äänellä (äänenkäytöllä ei muutenkaan tunnu olevan mitään riippuvuussuhdetta keskustelukumppanin etäisyyden tai läheisyyden kanssa saati sen kanssa, onko välissä kenties puhelin tai ei) mitenvoinpalvella-mantraansa. Palvelun nopeaan rytmiin lienee yhtenä syynä asiakaan avittaminen nopeaan ostopäätökseen; kun kassa kilahtaa, niin ostajan sielu tavarataivaaseen vilahtaa. Tai niin sen ainakin uskotellaan olevan.

Ostamisen suhteen olen nyt vakuuttunut olevani visuaalis-kinesteettinen ihminen; haluan koskea ja nähdä ja lukea, ärryn kun joku kertoo tai puhuu tuotteen ominaisuuksista, varsinkin silloin kun puhe ei lisää mitään pakkaustekstiin. Ei kovin hyvä asia täkäläistä kaupankäyntitapaa ajatellen. Myönnän kyllä, että Nykissä on paljon tilanteita, jotka henkilökohtainen palvelu tekee paljon sujuvammiksi, niin kuin Whole Foodsin kassajonot tai kosmetiikan osto Bloomingdale'silla. Mutta tunsin silti helpotusta, kun sain vapaasti omin neuvoin katsella tavaroita Pearl Riverin kiinalaismarketissa (Kiitos E hyvästä vinkistä!).

Hartiat on jumissa ja harmittaa, käsiä ei sentään palele. Hyvin alkanut viikko näyttää päättyvän samaan kurjaan fiilikseen, jota olisin voinut potea Turussakin. Grr.