Kevät on saapunut ja muassaan se on tuonut opiskelijoiden ylle vähät vaatteet ja meikäläiselle kriittisen katseen kohti garderobia. Päivälämpötilat lähestyvät +18 astetta celsiusta ja vaikka olenkin kovin mieltynyt nahkahousuihini, on selvää, että jotain kevyempää tarvitaan ylle. Katsastin eilen jonkin verran Broadwayn tarjontaa, hameet ovat in ja riittaväisästyylille on tilausta tänäkin kesänä. Laajat valikoimat takaavat sen, että kaupoissa on sekä surkeasti viimeisteltyjä polyesterilumppuja ylihintaan että asiallista puuvillavaatetta suht edullisesti. Koska matkalaukkuun ei kaikkea mahdu ja budjetti on niukka, ostaminen vaatii syvää harkintaa. Mitään en ole vielä ostanut, koska haluan olla täysin varma vaatteen käytöstä. Parhaina (tai pahimpina) vaatekauppahetkinä mietin jälleen kerran siirtymistä univormuammattiin.

Olin eilen kuuntelemassa Jonathan Culleria ja Gayatri Spivakia, jotka keskustelivat ei sen kevyemmästä kuin yleisen kirjallisuustieteen nykytilasta ja suhteesta ns. kansallisuuden tai maan perusteella jaoteltuihin sisariinsa. Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana kiinnosti tietysti, mitä elävillä legendoilla on aiheesta sanottavana. Culler erotteli yleistä ja kansallista teorian suhteen väittäen yleisen kirjallisuustieteen olevan aina olleen teoreettiselta pohjalta tukevampaa kuin ns. kotimainen (amerikkalainen) kirjallisuus, jonka lähtökohta on usein joko historiallinen tai genreen sidottu, ts. mitä meillä on kirjoitettu ja minkälaisina teksteinä. Culler esitti myös, että kirjallisuus oppiaineena tulee siirtymään yhä enemmän kulttuurintutkimuksen pariin, jossa kirjallinen luenta tuotetuista objekteista ja diskursseista on selvästikin kehittynyt yhä hedelmällisemmäksi tutkimusmetodiksi. Tästä todisteena on Cullerin mukaan esim. viime aikoina suosittu identiteettien tutkimus tai esim. ruumillisuuden tutkiminen kirjallisuudessa. Molempia on aiemmin tutkittu ennen kaikkea antropologian tai sosiologian keinoin, mutta kirjallisuudella on siihen paljonkin annettavaa, koska usein tutkimuksen kohteena on ihmisten KERTOMUKSET vaikka sitten identiteetin muotoutumisesta tai ruumiin kokemisesta. Niinpä, asiat ovat niin kuin ne kerrotaan ja totta ei oikeastaan olekaan.

Suomalaisena yliopisto-opiskelijana ilahdutti myös kuulla Cullerin sivaltavan yliopistoja byrokraattisuudesta, mikä lähinnä tiivistyi virkkeeseen "university of culture is an university of excellence".  Kritiikki kohdistui tässä lähinnä yliopistojen laatua arvioivien mittaristojen sokeudesta kulttuurisen pääoman jakamista kohtaan. Culler muistutti kirjallisuuden opettavan ihmisiä ajattelemaan ja visioimaan toisin tai oikeammin näkemään kompleksisemmin kuin tiukkaa systeemiajattelua peräänkuuluttava nyky-yhteiskunta, josta yliopistobyrokratia on yksi eikä suinkaan huonoin esimerkki. Tässä kohdin en voinut muuta kuin nyökytellä kuulleeni samat asiat jossain muualla jo moneen kertaan.

Spivak oli tilaisuudessa kommentaattorin roolissa ja ehti lyhyessä puheenvuorossaan heittää ilmaan ajatuksen siitä, että kirjallisuuden tutkimuksen kohteet pitäisi järjestää jollain tapaa uusiksi, kokonaan toisenlaisiksi kulttuurisiksi yksiköiksi. Kansalliskirjallisuudella tulee aina olemaan paikkansa ja tutkijansa, mutta niiden lisäksi tulisi tutkia kirjallisuutta kulttuurisen vuorovaikutuksen näyttämönä. On turha vetää keinotekoisia rajoja esim. etnisyyden tai maantieteen perusteella kirjallisuuteen, jos kirjallinen traditio on yhteistä. Spivak mainitsi esimerkkinä itäafrikkalaisen ja intialaisen kirjallisuuden niveltymät. Lisäksi Spivak varoitti monolingualismista kirjallisuudentutkimuksessa, "muuten ollaan tilanteessa, jossa Kafkaa käännetään englannista hindiksi".

Vastaavia tilaisuuksia Columbia on pullollaan. Jos ei olisi mitään tekemistä, ajan saisi kyllä kulumaan pelkkänä CU-turistinakin. On myös aina yhtä upeaa huomata, miten tosissaan muttei vakavasti ihmiset aina collegelapsista proffiin asti oman alansa täällä ottavat, tällaisesta asenteesta ja työmoraalista tulee ottaa opiksi.