Taas kävi kuin pelkäsin: olin jo mennyt nukkumaan, tehnyt iltarituaalini eli lukenut kirjaa, ajatellut hyviä tai ainakin kohtalaisia ajatuksia, ollut nukahtamaisillani. Ja sitten: töminää, halvan mikrouunin korinaa, ovien avaamista ja sulkemista. Säpsähdän hereille puoliunesta, sydän hakkaa vimmatusti, vaikka tiedän että kuulemani on ihan tavallisia asumisen ääniä. Uni on tiessään, harmittaa herääminen, epämiellyttävät tai kehnot ajatukset alkavat kiertää kehää päässäni. En pääse irti niistä ja ahdistun ensin vähän sitten toden teolla. Hengitys pakenee, kurkkua kuristaa, tiedän ettei mikään uhka kohdistu juuri nyt minuun ja että mitään outoa ei ole käynnissä, ja silti tuntuu aivan käsittämättömän pahalta.