Scandinavia Housessa alkoi se suomalaisten elokuvien kausi ja ensimmaisena kuvana oli tarjolla Aku Louhimiehen Paha maa (2005). Tiedättehan, elokuva, jossa viime kevään ylioppilaasta tulee sekakäyttäjä ja homoprostituoitu, äikänopesta alkoholisti ja lopulta puliukko, pölynimurikauppiaasta ilmeetön murhamies, idealistista poliisisurmaaja ja perheenisästä lastenhakkaaja ja armoton kostaja. Elokuva alkaa ja loppuu lauseeseen "mä en olis halunnut että tässä käy näin". Eipä tietenkään, ei meistä kukaan tarkoita mitään pahaa, mutta joskus vaan kay ohraisesti. Protagonistien miesvoittoisuudesta johtuen on selvää, etta elokuvassa on runsaasti ainesta myos gender-perustaiseen tulkintaan. Jätän kuitenkin tämän analyysin mahdollista mediatutkimuksen tai sosiaalipsykologian seminaarityötä varten. Aihe on vapaasti käytettävissä.

Paluumatkalla metrossa osui silmiin NYPD:n rekrytointi-ilmoitus, jossa houkuteltiin poliisin uralle lauseella "It's not a job, it's a front-row ticket to the greatest show on earth". Siinäpä oli mainosmies taas palkkionsa ansainnut, peräti nokkelasti. Mistä lähtien yksien kurjuus on toisten show? Tuskin kukaan poliiseista on ryhtyy pelkästä rajoittamattomasta mahdollisuudesta sosiaalipornon katseluun työhön, jossa väkivalta on jokapäiväistä, arvaamattomat tilanteet johtavat pahimmillaan kuolemaan tai jossa työ on ylipäänsä enimmäkseen muuta kuin kissojen houkuttelua puusta alas (paitsi että se on palokunnan hommaa mutta ymmärrätte). En kiistä, etteivätko poliisit näkisi työssään yhtä paljon bravadoa ja poseerausta kuin esim. firman pikkujouluja tahtomattaan seuraavat tarjoilijat, monologeja ainakin kuulee niin mustasta maijasta kuin baarijakkaran suunnasta. Molemmissa tilanteissa on kyse siitä, että ihminen koettaa roolin avulla sailyttää kasvonsa edes jollain tasolla. Esittäminen on retorista, siihen ei haluta palautetta, sen tarkoituksena on pitää ihminen koossa ainakin siihen asti, etta pääsee kotiin tai putkaan nukkumaan. Ja joillekin ihmisille putka ja koti on sama paikka, niin kuin Pahan maan Isto näyttää.

Tarjoilijat ja poliisit vaikenevat usein tällaisen esityksen edessä, osin maksetusta kunnioituksesta asiakasta kohtaan, osin siksi, että se on käytännöllista, tilanne ei eskaloidu, kun monologin saa viedä loppuun. Mutta näihin tilanteisiin ei kukaan hakeudu yleisöksi edes kohtuullisen palkan ja kilpailukykyisten henkilöstöetujen vuoksi. Kurjuus ei tarvitse sivustakatsojia, vaan toimijoita. Ja kun totuus on usein tarua ihmeellisempää, voimme vain toivoa, etta nykymaailman istot pääsisivät joskus sieltä pahasta maastaan muualle.