Nykyään ei mene päivääkään ohi ilman koulu-aiheista uutista tai mielipidettä. Viimeksi kortensa kekoon on kantanut Sitra, jonka rahoittama Eheytetty koulupäivä -hanke uutisoitiin maamme pääviestimissä eilen. Tuore opetusministeri on ollut huolissaan lapsosten heikosta kouluviihtyvyydestä. Ministerin kannanoton takana lienee ollut kouluhyvinvoinnin edistämistä pohtinut työryhmä, joka katsoo koululaisten tarvitsevan lisää vaikuttamiskanavia. Osallistamalla koululaisia itseään koskevaan päätöksentekoon kouluihin saada kiva tekemisen meininki, jossa oppiminen tapahtuu ikään kuin luonnostaan. On mairittelevia Pisa-tutkimustuloksia, on seksuaalikasvatuksen arviointia ennen ja nyt (TS 23.10.2005 "Liian nolo juttu"), on lakkauttamisuhan alaisia kouluja, on yleisönosastokirjoituksia (esim. HS 29.10.2005 "Järjestyksenpito vie aikaa opetukselta") opettajan työn raskaudesta ja matalasta arvostuksesta.

On hyvä, että koulusta puhutaan laajasti ja usealla äänellä. Se ei kerro ainoastaan siitä, että suomalaisten koulutusmyönteisyys on edelleen huippuluokkaa, vaan myös siitä, että kouluun on lähes mahdoton suhtautua neutraalisti: useita kannanottoja leimaa pettymys, huoli ja tyytymättömyys. Iloa tapaa koulua koskevissa teksteissä tätä nykyä vain ylioppilastulosten liitejutuissa, joissa riemuitaan hyvistä suorituksista (miksi ammattikoululaisista ei puhuta muuten kuin taito-olympialaisten yhteydessä?). Koulusta pääsevät mielipiteensä lausumaan kaikki, onhan käytännössä katsoen jokainen suomalainen käynyt koulua. Omia kokemuksia muistellessa kuitenkin usein tuppaa unohtumaan se, että koulu muuttuu jatkuvasti. Se koulu, jossa olin opetusharjoittelussa, ei ollut hengeltään ja opetusmetodeiltaan sama koulu kuin se, josta kirjoitin ylioppilaaksi, vaikka kyseessä olikin fyysisesti tismalleen sama rakennus ja jopa sama opettajakunta. En katso itseäni vieläkään koulun tai koulutuksen asiantuntijaksi, vaikka olen kuluttanut eri oppilaitosten penkkejä jo kohta 23 vuotta ja olen muodollisesti pätevä maikka. .

Voisiko koulu useammin esiintyä lukuisissa lehtiartikkeleissa ja keskustelun avauksissa myönteisessä valossa? Mistä syntyy se valtava itseruoskinta ja valitus, jonka saattelemana nykyistä koulukeskustelua käydään? On selvää, että epäkohtia löytyy niin koulutaloista, hallinnosta ja opetuksesta yleensä. On myös totta, että syrjäytymiseen on helpoin ja halvin puuttua siinä elämänvaiheessa, kun ihminen on vielä kiinni jollain tavalla yhteiskunnassa. Valitettavasti kyseinen kiintopiste on monien kohdalla peruskoulu.

Myönteisiä ja kannustavia uutisia saataisiinkin enemmän, jos kouluille annettaisiin todellinen mahdollisuus toteuttaa perustehtäväänsä. Huolehdittaisiin siitä, että oppilaat saisivat aidosti henkilökohtaista opetusta (perusopetuksen ryhmäkoko maks. 18 ja toisella asteella maks. 28 oppilasta) , tilat ja välineet olisivat kunnossa (homekoulut remonttiin ja ylläpitoon lisää rahaa (talkkarit ja koulukohtaiset siivoojat takaisin!), opettajille työskentelytilat ja tietokoneet, eletään sentään vuotta 2005) ja opettajat olisivat motivoituneita ammattilaisia normaalissa työsuhteessa (pätkätyöläisellekin edes kesäkuun palkka pätkän päätteeksi). Nykymenolla huonojen uutisten tulva tulee ainoastaan jatkumaan.