Puoliksi tyhjään metrovaunuun astuu kaksi nelikymppistä afro-amerikkalaista miestä, joista toinen on sonnustautunut newyorkilaisen perusasuun, pipoon, toppikseen ja löysiin farkkuihin, toinen puolestaan voisi käydä kolmikymppisestä suomalaisesta it-pomosta pitämässä "rohkeasti" hauskaa kotimaisella rock-festivaalilla: kultainen paljettistetson, 70-luvun isosankaiset aurinkolasit ja lyhyt, mutta muhkea tumma tekoturkki. Kun juna nytkähtää liikkeelle, miehet aloittavat minuutin mittaisen esityksensä. Laulussa on aavistus barbershoppia ja vielä enemmän jatsia, pipopää liidaa ja stetsonpää komppaa bassona. Laulavat hyvin ja sanat ovat pöhköt, menevät suorituksellaan kirkkaasti kuulemani metromusaesitysten kärkeen.

Käytävillä, laitureilla ja asemilla olen tähän mennessä kuullut hyvän Neil Young -imitaation, useita versioita Alicia Keysistä ja Britney Spearsista, Summertimen sekä sopraano- että alttosaksofonin soittamana ja Amazing Gracen säkkipilliversiona. Maailmassa ei myöskään liene paikkaa, minne ei tulisi tuulahdusta Andeilta. Täkäläisessä El Condor Pasassa oli aavistuksen afro-kuubalaisempi sävy, vaikka panhuilut olivat yhtä isot kuin Kolmen sepän patsaalla. Koska metrossa on tasainen melu, kuulutuksia ja kolinaa (josta tulee aina NYPD:n tunnari mieleen, hassua, että se menee mulla näin päin), muusikotkin vääntävät usein volansa kaakkoon. Ja kakofonia yltyy, maan pinnalle paluu voi joskus olla helpotus. Metrossa on usein myös miimikoita tai eläviä patsaita, joita pelkään (kerran Belgiassa yksi alkoi seurata, elinikäinen trauma syntyi sekunneissa) ei näe missään muualla kuin ns. isoissa kaupungeissa. Olisi hauska nähdä esim. Loimaan tai Kemijärven ensimmäinen vakituinen katumiimikko. Ajatustani saa vapaasti käyttää, kun kunnat pohtivat taas vetonauloja kesäksi.

Annan taskunpohjalta roponi solistin pipoon, alkoi naurattaa ja siitä kannattaa maksaa. Stetsonpää huikkaa vielä lähtiäisiksi: "Smile, it won't mess your hairdo."