Kaukaa viisaana olin ostanut lipun ajoissa loppuunmyytyyn Parsifaliin, joka taisi olla Metin viimeisiä kevätkauden näytöksiä, kausi loppuu lauantaina. Tämä aiheutti tietysti sen, etten voinut jännätä Lordin puolesta edes webin päässä, mutta hommahan hoidettiin hienosti kotiin.

Vaikka olinkin toivonut näkeväni miehiä siivekkäissä kypärissä, niitä ei tarjottu. Tuotanto ei ollut ehkä niin erikoinen kuin Wilsonin Lohengrin, mutta tämä ei suinkaan tarkoittanut sitä, etteikö lavalla olisi ollut visuaalisesti rikas, valoilla, savulla, puvuilla, peruukeilla ja maskeilla neljättä ulottuvuutta lähestyvä saumaton ammattiesitys. Nimiroolissa ollut Ben Heppner, jota varta vasten menin kuuntelemaan, oli ihan ok, mutta illan ehdoton stara oli Waltraud Meier, joka esitti tuskaista Kundrya vähäeleisesti (jos nyt mikään voi näin isoissa produktioissa olla vähäeleistä), mutta ah niin voimakkaasti. Tosin Heppnerin ansioksi voi laskea senkin, että ainahan 50+ tenorin on aavistuksen vaikea sovittautua viattoman nuorukaisen rooliin, mutta peruukki ja melkein napaan asti auki oleva paita yhdistettynä yhdistettynä hoomoilasmaiseen ilmeeseen (Parsifalhan on tynnyrissä kasvanut tyhmä, jonka sosiaaliset taidot ovat juonen alussa lyhtypylvään tasoa) toivat kyllä mieleen jonkinlaisen prototeinin. Ja olihan ne kaikki laulajat vähintään hyviä, ja Klingsoria esittänyt Nikolai Putilin kyllä niin paha pahiksena, että pelotti.

Parsifalin hahmoista kaikki ovat tavalla tai toisella joko ahdistuneita tai mielipuolia, mikä tekee siitä hyvän oopperan solistien esittää. Kaikissa hahmoissa on tarpeeksi draamaa, jonka hyvä esittäjä osaa valjastaa edukseen. Jos Lohengrinissä kyse on luottamuksesta ja sen saavuttamisesta, Parsifalin keskeinen teema on identiteetin valinta, miten tullaan itselliseksi ihmiseksi. Parsifalin sanoma on myös sikäli lohdullinen, ettei koskaan ole myöhäistä muuttua. Joku voi jopa lukea tarinan allegoriana konsultin saapumisesta huonosti johdettuun organisaatioon: aluksi konsultti on täysin ulalla, eikä ketään oikein jaksa kiinnostaa, miksi ko. heebo on ylipäänsä tullut paikalle, lopussa konsultti tarjoaa uuden näkemyksen ja motivoi joukot jälleen kerran sitoutumaan jo unohtuneeseen yhteiseen tavoitteeseen. Oopperaa voi lukea liikkeenjohto-oppina siinä missä Raamattua tai Sun Tzutakin.