Erinäisten järjestelyjen jälkeen löysin itseni perjantai-iltana Chelseasta katsomassa nykytanssia ehkä toista kertaa elämässäni. Amatöörin kannattaa aloittaa laadusta, sillä Tero Saarinen Companyn Westward Ho!/ Wavelengths/ HUNT oli kyllä sellaista nannaa niin silmille kuin korville että puistatti. Westward Ho!ssa oli kummallista tragiikkaa ja vierautta kolmen aseksuaalisen tanssijan liikkuessa väliin yhtenä ryhmänä ja seuraavassa hetkessä hyökäten ja liittoutuen toisiaan vastaan. Asut olivat kuin mielisairaalan asukeilla ja musiikki (Gavin Bryars: Jesus' blood never failed me yet) korosti Jumalan hullut -vaikutelmaa. Valoilla luotiin puolipilvinen päivä, maisema autiomaasta ja täysi auringonlasku sekä joukko muita tiloja, jotka olivat parempia kuin tosielämän esikuvansa, jos ne nyt mitään jäljittelivät.
    Wavelengths puolestaan tarjosi katsojalle jonkinlaisen keitaan ennen intensiivistä HUNTia, koroegrafia näytti olevan jonkinlainen kertomus parisuhteesta. Tosin esitys teki hyvin selväksi, että rakkaus ilman konflikteja on hölmö utopia, jota ei edes pidä tavoitella. Silti oli jotenkin vanhanaikaisella tavalla rauhoittava huomata, että sovinnollisuus ei merkitse kahden osapuolen täydellistä yhteensulautumista, vaan toisen rajojen ja yksilöllisyyden kunnioittamista. Enin osa esityksestä eteni kahtena erillisenä tanssina, synkroniaa oli äärimmäisen niukasti, mutta silti lavalla tuntui liikkuvan yksikkö. Wavelengths ja Westward Ho! opettivat allekirjoittaneelle ainakin sen, että tanssi kolmiulotteisena ja ei-sanallisena taidemuotona viestii jotenkin suoraan selkäytimeen, tanssin tulkinta tapahtuu hetkessä, ja siitä kirjoittaminen tuntuu laimealta.
    Jos opin kahden ensimmäisen koreografian aikana jotain tanssin kolmiulotteisuudesta, HUNTissa oli ainakin neljä ulottuvuutta itse maestro Saarisen kehoon projisoitujien videokuvien kautta. Kevätuhri oli todellinen uhri, jota riepotettiin kidutuksenomaisesti armottomasta valossa. Jahdattu vääntyi rujoihin asentoihin, ja ehti jopa keimailla japanilaistyyliin metsästäjänsä kanssa ennen kuin lakosi lopullisesti lattiaan. Tanssin kulmikkuus ja ankaruus yhdistettynä dramaattiseen musiikkiin saivat maallikon ihmettelemään jälleen kerran sitä, mihin ihmisruumis harjoittettuna pystyy. Videokuva välineenä korosti tanssijan yksinäisyyttä kuvien hallitsemattomassa virrassa, ja tämä voidaan lukea suoraksi kommentiksi nykyisenlaista mediayhteiskuntaa kohtaan. Kokonaisuudessaan kaikki kolme esitystä tekivät syvän vaikutuksen, ja menen kyllä katsomaan Saarista tai nykytanssia ylipäänsä uudestaan, en muista, missä viimeksi olisin näin täydellisesti unohtanut itseni kuin Joycessa perjantai-iltana.

Lauantai-aamuna kävin ensimmäistä kertaa juoksemassa Central Parkissa ja kiersin kuuluisan Jackie O -vesialtaan. Väkeä oli runsaasti liikkeellä, mutta kaikki sujui hyvin koordinoidusti. Kävin myös Scandinavia Housessa katsomassa mainion tanskalaisen draaman nimeltään Villa Paranoia (ohj. Eric Clausen 2004), joka piti aina viimeiseen repliikkiin asti katsojaa tiukasti otteessaan. Tragiikan ja komiikan raja oli tässäkin häilyvä.

Pitänee siirtyä ulos nauttimaan päivästä, aurinkoa on riittänyt aina maanantaista asti.